Vanhoja kirjoja konservoidaan liian harvoin

Monet raamatut ja kirjat on tehty hyvin hienoiksi!    Mutta: on  ikävä todeta, ettei meillä arvosteta vanhoja kirjoja, nehän haisevat ja roskaavat. 

 

Reliefein koristettu nahkainen kansi on irtonaisena päällimmäisenä, sen alla on itse sidos. Keltasinipunainen yläkapiteeli on tallella ja selän eläinliimavahvistus repsottaa. Selkä on irtonaisena alavasemmalla.

Haju on lähtöisin nahasta, vanhoista liimoista ja hauraasta ja happamasta paperista. Ajan mukana nahka ja sidokset sekä haurastuvat että ravistuvat ja siksi kirjat roskaavat. 

Samoin vanhojen kirjojen nahkaiset selät ja kannet ovat usein irronneet itse sidoksesta, koska sidoksen bindit ovat katkenneet. Ne kun on ujutettu kansipahvien väliin ajan myötä heikoiksi hankautuen. Kansipahvin sisään menevää sidonta-arkkia ei ole useinkaan käytetty tukena. Alla olevassa kuvassa on katkennut bindi jäänyt kannen sisään.

 

 

Reliefit rakentuvat muotoon leikatuista, nahan alle sijoitettavista pahvinpalasista. Kuvassa keskellä valkoinen tupsu on katkennut bindi. Kirjoissa on kirjan koosta riippuen 3:sta - 5:een bindiä.

Takakansi kiinnitysheloineen ja selkä, oikealla selän eläinliimavahvistus yläkapiteeleineen.

Vanha kirja painaa paljon, se on isokokoinen ja sen käsittely on usein hankalaa,  on luonnollista että sen rakenteet eivät kestä ehjinä vuodesta toiseen.

Kirjakonservoinnissa konservoitavana ei ole pelkästään paperia, vaan myös kartonkia, puuta ja nahkaa, metallia, pergamenttia, eläinliimaa, pva-liimaa, kontaktiliimaa, vehnätärkkelysliisteriä, kangasta, hyönteisiä, kukkia, erilaisia lankoja, hiuksiakin joskus.

Alla olevan kuvan raamatun uumenista löytyi kuitti, kuiva apilan lehti, kuivia kukkia ja langan pätkiä.

 

 

Selkä ja takakansi pystyssä, sidos selän oikealla puolella takana makuullaan. Etu- ja takapeilit oikealla pöydällä. Uusi punakeltainen alakapiteelli pilkottaa vasemmalla.

Etukansipeileineen, etulehti, irronnut selän eläinliimavahvistus, yläkapiteeli tallella, alakapiteeli puuttuu.

Työvaiheita on monta, monenlaisia työkaluja ja hyviä hermoja tarvitaan ennen kuin kirja on purettu ja konservoitu.

 

Sidoksen katkenneet bindit jatketaan pellavanarulla. Niitä on oltava eripaksuisia.

Irronneet ja vaurioituneet alkusivut.

Alku- ja loppusivut ovat usein konservoitavassa kunnossa, niitä luetaan ja tutkitaan eniten. Keskellä olevat sivut ovat yleensä hyvässä kunnossa, lukuun ottamatta niitä joissa on kiinnostavia kuvia tai jännittävää luettavaa, ne sivut saattavat olla revenneitä ja/tai likaisia. Jos sidos on muuten hyvä, ei sitä kannata purkaa kokonaan.

Toisinaan on sidontavaiheessa sattunut kömmähdyksiä, jotka korjataan konservointivaiheessa. Jollei näin tee repeytyvät sivut lisää tai irtoavat kokonaan, esimerkiksi silloin kun sivut roikkuvat liian alhaalla sidoksen ulkopuolella. Tällöin niiden reunat rispaantuvat, samoin käy jos sivut ovat liian pitkiä.

Sidoksen selkää rakennetaan monessa vaiheessa. Pelkkä sitominen bindeillä ei riitä saamaan selkää kestäväksi, mutta silti joustavaksi. Kirja pitää voida aukaista ja sulkea, ei sitä muuten voi lukea.

 

 

Tässä kuvassa näkyy jatketut bindit ja sidonta-arkki, vahvistettu selkä ja holkki, jonka avulla selkä kiinnitetään sidokseen. Puikko on kuvausrekvisiittaa.

Holkkiin on ujutettu kartonkia, että holkki tarttuu selkäpahviin hyvin kiinni. Selkäpahvi roikkuu tässä vielä irtonaisena. Kartongit poistetaan, kun selkäpahvi ja holkki ovat varmasti kiinnittyneet toisiinsa. Alkuperäistä selkäpahvia on vahvistettu japaninpaperilla ja kartonkiliuskalla.

Siksi selälle tehdään seuraavat toimenpiteet: Siihen sivellään liimaa, joka 'pakotetaan' kiinni  niin että selkä vahvistuu ja jäykistyy. Pakottamiseen käytetään vasaraa ja taittoluuta. Selän annetaan kuivua vuorokausi. Selkään kiinnitetään myös tukikangas tai -paperi. Tämän annetaan taas kuivua ja kun selkä on jäykkä, vahvistettu ja oikean muotoinen kiinnitetään voimapaperinen tai kankainen holkki. Tämän pitää olla lyhyempi kuin kirjan selän pituus on, sillä kapiteelinauhoille jätetään kiinnitysvara. 

 

Selkäpahvi liimoineen nostetaan liimaista holkkia vasten.

Selkä, kannet ja sidos on kiinnitetty toisiinsa. Surrattu potilas toipuu kolmatta päivää.

 

Sidos holkkeineen, kannet ja selkä ovat nyt yhdessä, niiden ympärille sidotaan tiukan päättäväisesti joustavat ideaalisiteet, sivuille asetetaan pahvit, puulevyt ja painot, että kirja pysyy pystyssä. Päälle tulevat myös pahvi, puulevy ja painot, kuva puuttuu olen pahoillani.  Selän annetaan kuivua tarpeeksi kauan, vähintään vuorokausi. Tämä raamattu on niin kookas, ettei sitä saanut kirjatukin väliin kaikkine 'toppauksineen'.

 

Viimeistelyä vailla valmis.

Vaikka kirjakonservointi on  työlästä, monivaiheista, roskaista ja usein hyvin likaista, on se samalla kuitenkin antoisaa ja palkitsevaa. Saa käyttää erilaisia työkaluja, saa käyttää erilaisia menetelmiä ja aineita, työ ei todellakaan ole tylsää. Saa ja pitää käyttää omaa nokkeluuttaankin melko usein!

 

 

Alati kehittyvien digitaalisten arkistojen ainaisesta toimivuudesta ei ole varmuutta. Saamme aina vain parempia digitalisia säilytysmenetelmiä, se on totta, mutta mitä niillä tehdään ilman sähköä. Hypoteettinen kysymyskö? Ainahan meillä on sähköä..

 

Hyvin hoidettuna fyysinen kirja on aina käytettävissä.

 

Valoa tunnelissa, holkkikiinnitys toimii.

Luulisi että me suomalaiset olisimme valmiit pitämään kirjoja arvossa. Se kulttuuriperintö, se vähä mitä meillä on, voidaan konservoiden säilyttää hyvässä ja lähes alkuperäisessä kunnossa. 

Jos kirja haisee pahalle, voi sitä tuulettaa raittiissa ilmassa, tietenkin varoen ettei sen päälle sada.   Kirjalle voi tehdä säilytysratkaisun, joka suojaa kirjaa, haju ei silloin tunnu koko ajan nenässä, kun hajunlähde on kirjahyllyssä omassa kotelossaan. On myös olemassa hajunpoistajia joita voi varoen käyttää.

 

Lopuksi sitten mennään sieneen, että saadaan  raitista ilmaa. Tällainen kantarelli- ja suppilovahverosaalis kun tulee syksyllä ollaan toisessa pulassa - mitä näille tehdään.